Foo Fighters palaa uuden Wasting Light -albuminsa myötä juurilleen. Levy on monipuolinen ja tarjoaa kuulijalleen monia pieniä herkkuja. Vaikuttaisi siltä, että yhtye tekee parastaan aina kun kaikki ylimääräinen riisutaan pois ja levynteossa keskitytään pelkästään musiikkiin tietokoneiden näppäilyn sijasta. Tämä huomattiin jo neljännellä One By One -albumilla, jonka ensimmäinen versio, jonka tekemiseen oli käytetty jo kolme kuukautta ja miljoona dollaria, heitettiin pois, sillä se kuulosti liian puhtaalta ja mekaaniselta. Sama tunnelma välittyy myös Wasting Lightilta, joka on kokonaisuudessaan äänitetty analogisesti nokkamies Dave Grohlin autotallissa.
Aikaisempia levyjä tutkimalla huomataan myös, että Foo Fightersin pitää tehdä keskinkertaisempi levy parantuakseen ja eheytyäkseen. Kaksi ensimmäistä levyä, Foo Fighters ja The Colour And The Shape olivat täynnä Grohlin uutuudenintoa ja oman soundin hakemista ja edelleenkin yhtyeen tuotannon parhaimmistoa. Sitten tuli There's Nothing Left To Lose, joka vaikuttaa olevan sekoitus radioita kosiskelevia poprock-hittejä ja käsijarru päällä tehtyjä balladeja. One By One olisi saattanut jatkaa tällä linjalla ilman herätystä ja suunnanmuutosta. Vaikka moni, Dave Grohl mukaanlukien pitää One By Onea huonona levynä, on se kuitenkin yksi nykyisen stadionrockin kivijaloista pitäen sisällään yhden kaikkien aikojen stadionrock-tunnuskappaleen All My Lifen. Kappaleen, joka teki minusta tinkimättömän yhtyeen fanin.
One By Onea seurannut In Your Honour jatkoi toisaalta massiivisella stadionrock-linjalla toisaalta tehden yhtyeelle uuden aluevaltauksen: akustisen konserttisalimusiikin. Tuplalevyn ensimmäinen puolikas hukuttaa kuuntelijan kitaravalleihin kitaravallien jälkeen Grohlin karjunnan säestyksellä kun taas toinen puolikas tuudittaa kuulijan uneen akustisilla sulosävelillä. In Your Honour ei ole huono albumi, näyttäen kokonaan uuden puolen Foo Fightersista, mutta akustisessa levyssä parasta oli seuraavaksi tehty akustinen kiertue, jonka yhdestä illasta on tehty myös Skin And Bones live-dvd ja -cd. Kuudes studioalbumi, Echoes, Silence, Patience & Grace oli jälleen kokeellinen keskinkertaisempi levy, jonka yhtye tarvitsi luodakseen uutta, parempaa ja monipuolisempaa materiaalia Wasting Lightin muodossa.
Wasting Light alkaa lupaavasti ja ryminällä. Bridge Burning ja Rope ovat tunnuksenomaista Foo Fightersia, Grohlin karjunnan rajamailla olevaa laulua, vahvoja kitaramelodioita ja -riffejä ja kitaroiden kulkua vahvasti seuraavat rummut. Samalla linjalla jatkaa seuraava kappale, Dear Rosemary, jonka loppupuolella on yksi levyn pienistä helmistä. Kappaleen taustalaulajaksi on saatu Hüsker Dün Bob Mould, jonka jylhä ääni luo loistavan kontrastin Grohlin laululle ja saa niskakarvat pystyyn. White Limo on kumarrus yhtyeen, varsinkin Grohlin ja kitaristi Pat Smearin hc-trashpunk vaikutteille ja menneisyydelle.
Arlandria on levyn tarttuvin ja mieleenpainuvin kappale hitaasti kasvavalla alulla, tarttuvalla kertosäkeellä ja allmylifemaisella väliosalla varustettuna. Seuraavat kappaleet ovat hyvää keskitason Foo Fighters ihan kiva -osastoa, jotka sopivat levyn ja yhtyeen linjaan hyvin, tyydyttävät kovimpien fanien tarpeet, mutta eivät luultavasti nouse radioiden soittolistasuosikeiksi.
I Should Have Known ei ole tyypillinen Foo Fighters -kappale, mutta nousee ainutlaatuisuudessaan yhdeksi yhtyeen parhaista. Bluesmainen soundi, kaihoisa laulu ja Krist Novoselicin likainen bassosoundi tekevät tästä loppua kohti massiiviseksi kasvavasta biisistä tulevan klassikon. Levyn päättää elämänmyönteinen Walk, jonka Grohl laulaa kuin laulaisi viimeistä kertaa, saaden kuulijan hyvälle tuulelle ja jättäen hyvän vaikutelman koko levystä.
Kokonaisuudessaan Wasting Light on monipuolinen, mutta silti eheä kokemus. Levy ei ole täynnä huippukappaleita, mutta heikommat kappaleet eivät ole varsinaisesti heikkoja, vaan hyvin tunnusomaista Foo Fightersia, joka luo vankan taustan levyn huippuhetkille. Faneille Wasting Light on varmasti helpotus ESP&G:n jälkeen, ja nyt voikin vain toivoa, että tämän levyn momentum jatkuu myös mahdollisella seuraavalla studioalbumilla.
4/5 tähteä
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
lauantai 12. helmikuuta 2011
Mikä on rockin tulevaisuus?
Rockmusiikki kulkee sykleissä. 50-luvulla Elvis loi ilmiön nimeltä rock n' roll. Tätä ilmiötä osaltaan vahvisti The Beatles ja heidän jälkeensä mm. The Doors, Led Zeppelin ja monet muut, jotka ottivat rockin yksinkertaisen, alkuperäisen idean ja jalostivat sen loppuun progeksi tai heavyksi. Rockiin kyllästyneenä syntyi punk-liike, joka riisui rockin aivan perusosiin ja toi sen lähemmäs tavallista kaduntallaajaa kolmen soinnun ja huutolaulun keinoin. Kun punk oli aikansa elänyt, syntyi post-punk, joka ei myöskään vedonnut ihmisiin monipuolisen musiikin ansiosta, vaan ennemminkin tunteikkaan ilmaisun ja kokeellisuuden voimin. Sitten tuli grunge, joka haki vaikutteensa punkista ja punkin jälkeisestä heavy metal -ajasta ja palautti musiikin jälleen alkutekijöihinsä. Grungen jälkiaalloista nousi brittipop, joka toi lähes beatlesmaisen keveyden jälleen populaarimusiikkiin ja nosti Oasiksen lähes yhdessä yössä maailman suurimmaksi yhtyeeksi.
90-luvun jälkeen on ollutkin vaikeampaa määrittää seuraavaa supersuuntausta. Rockmusiikin valtavirta pirstaloitui ja monipuolistui pitkälti Internetin tuoman musiikin helpon saatavuuden myötä. Napster, Youtube ja myöhemmin Spotify on mahdollistanut sen, että kuulemamme musiikin kirjo ei ole enää radioasemien, musiikkikanavien ja puskaradion varassa. 2000-luvulla valtaa ovat pitäneet vuorotellen nu metal, brittipopin jäänteet, stadionrock, alternative, indie ja viimeisimpänä emo-vaikutteet. Tämän kaiken sekamelskan seurauksena yksi ilmiö on kuitenkin vahvistunut: Rock-musiikki ja dance-vaikutteinen konemusiikki ovat lähempänä toisiaan kuin koskaan aiemmin.
Esimerkkejä on useita. Ensimmäisenä tulee mieleen The Sounds, Bloc Party, Mando Diao, Muse, The Hives, Weezer ja Franz Ferdinand, jotka ovat muuttaneet tyyliään elinkaariensa aikana omasta rockin alagenrestään selvästi kohti dance-musiikkia. Toisaalta taas tanssittava konemusiikki ja jopa rap ja hip-hop -genret ovat tulleet paljon lähemmäs rockia, kirkkaimpina esimerkkeinä australialainen Pendulum, ja Suomen oma poika Paleface. Brittiläisen rockmusiikkiin orientoituneen Xfm-radiokanavan soittolistalta löytyy enemmän koneilla tehtyjä taustoja kuin perinteisiä kitarariffejä tai rumpufillejä.
En väitä, etteikö loistavaa, puhdasveristä rock-musiikkia edelleen tehtäisi. Yhtyeet kuten Foo Fighters, Queens of the Stone Age, The Black Keys, Mumford & Sons, Arctic Monkeys ja Biffy Clyro pitävät mielestäni yhä ansiokkaasti rock-perinteitä yllä, mutta on kuitenkin suhteellisen huolestuttavaa, että monet vielä kymmenen vuotta sitten vahvasti kitaramelodioihin nojaavat bändit ovat ottaneet syntetisaattorit mukaan levyille.
Rockmusiikki on todellakin käymistilassa, ja on todella mielenkiintoista seurata, mihin tämä kaikki lopulta johtaa. Fuusioituuko rock dancepopin kanssa vai tuleeko muutaman vuoden sisällä jokin vastaliike, joka palauttaa rockin jälleen kerran peruselementteihin? Mikä vaikutus piratismilla, Spotifylla ja näiden aiheuttamalla tekijänoikeustulojen romahtamisella on rock-musiikin ja yleisen musiikkibisneksen kannalta? Romahtaako koko bisnes ja palaako musiikkikulttuuri jälleen ruohonjuuritasolle yksittäisten bloggareiden ja puskaradion armoille? Elämme jännittäviä aikoja.
90-luvun jälkeen on ollutkin vaikeampaa määrittää seuraavaa supersuuntausta. Rockmusiikin valtavirta pirstaloitui ja monipuolistui pitkälti Internetin tuoman musiikin helpon saatavuuden myötä. Napster, Youtube ja myöhemmin Spotify on mahdollistanut sen, että kuulemamme musiikin kirjo ei ole enää radioasemien, musiikkikanavien ja puskaradion varassa. 2000-luvulla valtaa ovat pitäneet vuorotellen nu metal, brittipopin jäänteet, stadionrock, alternative, indie ja viimeisimpänä emo-vaikutteet. Tämän kaiken sekamelskan seurauksena yksi ilmiö on kuitenkin vahvistunut: Rock-musiikki ja dance-vaikutteinen konemusiikki ovat lähempänä toisiaan kuin koskaan aiemmin.
Esimerkkejä on useita. Ensimmäisenä tulee mieleen The Sounds, Bloc Party, Mando Diao, Muse, The Hives, Weezer ja Franz Ferdinand, jotka ovat muuttaneet tyyliään elinkaariensa aikana omasta rockin alagenrestään selvästi kohti dance-musiikkia. Toisaalta taas tanssittava konemusiikki ja jopa rap ja hip-hop -genret ovat tulleet paljon lähemmäs rockia, kirkkaimpina esimerkkeinä australialainen Pendulum, ja Suomen oma poika Paleface. Brittiläisen rockmusiikkiin orientoituneen Xfm-radiokanavan soittolistalta löytyy enemmän koneilla tehtyjä taustoja kuin perinteisiä kitarariffejä tai rumpufillejä.
En väitä, etteikö loistavaa, puhdasveristä rock-musiikkia edelleen tehtäisi. Yhtyeet kuten Foo Fighters, Queens of the Stone Age, The Black Keys, Mumford & Sons, Arctic Monkeys ja Biffy Clyro pitävät mielestäni yhä ansiokkaasti rock-perinteitä yllä, mutta on kuitenkin suhteellisen huolestuttavaa, että monet vielä kymmenen vuotta sitten vahvasti kitaramelodioihin nojaavat bändit ovat ottaneet syntetisaattorit mukaan levyille.
Rockmusiikki on todellakin käymistilassa, ja on todella mielenkiintoista seurata, mihin tämä kaikki lopulta johtaa. Fuusioituuko rock dancepopin kanssa vai tuleeko muutaman vuoden sisällä jokin vastaliike, joka palauttaa rockin jälleen kerran peruselementteihin? Mikä vaikutus piratismilla, Spotifylla ja näiden aiheuttamalla tekijänoikeustulojen romahtamisella on rock-musiikin ja yleisen musiikkibisneksen kannalta? Romahtaako koko bisnes ja palaako musiikkikulttuuri jälleen ruohonjuuritasolle yksittäisten bloggareiden ja puskaradion armoille? Elämme jännittäviä aikoja.
torstai 27. tammikuuta 2011
Livenä nähtyjä
On ollut hiljaista, koitetaas taas taas taas aktivoitua. Keikoilla on tullut käytyä, ja seuraavassa on lista kaikista niistä bändeistä, jotka muistan nähneeni joskus elävänä edessäni musiikkiaan esittämässä. Lista ei varmasti ole täydellinen, ja joukossa saattaa olla puolittaisiakin esiintymisiä.
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)